28. joulukuuta 2012

Kaikki on kiinni näkökulmasta




Magdalena Hain (teksti) ja Saana Nyqvistin (kuvitus) Mörkö Möö ja Mikko Pöö on oivaltavan hauska kuvakirja. Tai oikeastaan kaksi kirjaa yksissä kansissa. Kyseessä on nimittäin kääntökirja, jonka toisessa tarinassa kellarin rappusia ja kellarissa asuvaa pahuutta tutkaillaan Mikko Pöön näkökulmasta: 

Mutta yhtä asiaa Mikko Pöö pelkäsi. Mikko ei halunnut mennä yksin kellariin. Siellä oli pimeää ja pölyistä ja portaiden alla asui jokin kammottava!

ja toisessa samaisia kellarin rappusia ja yläkerrassa asuvaa hirviötä pääsee pelkäämään Mörkö Möö:

Mutta yhtä asiaa Mörkö Möö pelkäsi. Yläkerrassa, aivan sen pään päällä, eli jokin kammottava. Päivisin, kun Mörkö Möö yritti nukkua, ylhäältä kuului kauheaa meteliä ja käkätystä. 

Arvata saattaa, että raukat pelkäävät toisiaan. Eräänä päivänä tapahtuu väistämätön ja kaksikko kohtaa toisensa kellarin rapuissa. Kumpikin on sitä mieltä, että toinen on HIRVIÖ.

Tarinan ja tekstin lisäksi myös kuvitus on mielestäni onnistunut. Sekä Mörkö että Mikko näyttävät hellyttäviltä, sellaisilta jotka voisivat pelätä. Toisen silmissä he näyttävät hirviöiltä ja senkin kuvien perusteella oivaltaa helposti.

Likan mielestä kirja on hauska, ja se luettiinkin monta kertaa. Mutta hänen mielestään tarina jää kesken. "Miksei niistä tule ystäviä?", hän tiedusteli ensimmäisen lukukerran jälkeen. Niin, ehkä olisi odotuksenmukaista, että kohtaamisen jälkeen hirviöt tajuaisivat pelkäävänsä turhaan ja ystävystyisivät. Mikon ja Mörön tarina päättyy kuitenkin kohtaamiseen, mikä korostaa hyvin näkökulmaeroa. Siitähän - näkökulmasta - loppujen lopuksi on kyse kaikessa tulkinnassa.


Magdalena Hai - Saana Nyqvist: Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto 2012)

17. joulukuuta 2012

Kipeitä asioita, suuria tunteita


Välillä on vaikea ymmärtää asioita lapsen näkökulmasta tai pukea sanoiksi tunteita, joita on toisinaan itsekin hankala käsitellä. Siksi on hyvä, että on olemassa kirjoja, jotka auttavat näitä isoja asioita ja kipeitäkin tunteita lapsen kanssa tunnistamaan. Tekijäpari Päivi Franzon (teksti) ja Sari Airola (kuvitus) ovat tehneet kaksi tällaista vaikeita asioita esiin ottavaa, hienoa kirjaa: Surusaappaat ja Muuttolintulapsi.



Surusaappaat on tarina Eemi-pojasta ja mummosta, jolla on aikaa ja halua puuhailla pojan kanssa kaikkea ihan tavallista mutta mukavaa. Mutta sitten mummo sairastuu - vakavasti. Eemin vanhemmat eivät kerro, mikä mummoa vaivaa, vaan kuiskuttelevat siitä keskenään. Onneksi Eemi kuitenkin pääsee mummoa sairaalaan katsomaan, vaikka siellä aika kurjaa onkin. Mutta sitten tapahtuu se kaikkein pahin: mummo kuolee ja Eemin sydämeen asettuu asumaan suuri suru, joka ikävän kanssa kasvaa koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi, koska ei pääse pois. Eemi kyllä yrittää päästä siitä eroon, muttei yksin onnistu.

Surusaappaat on kirja surusta ja ikävästä, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja yhdessäolon voimasta. Franzonin teksti on voimakasta ja tunteita herättävää. Meillä itkettiin tätä lukiessa. Suru siis  välittyy lukijoillekin eikä jää paperiseksi. Airolan Eemi on ilmeikäs ja hänen suurista ruskeista silmistään paistaa suru.

Muuttolintulapsi kertoo sekin ikävästä, kaipuusta vanhaan kotiin ja tuttujen ihmisten pariin. Anna on muuttanut uuteen kotiin, korkeaan taloon kaupungissa, joka on kaukana vanhasta kodista. Sopeutuminen on vaikeaa, sillä lapset eivät tahdo Annaa mukaan leikkeihinsä. Hän on yksinäinen ja unohtaa jopa miten hymyillään. Hän tahtoisi lentää muuttolintujen mukana pois ja alkaakin rakentaa itselleen siipiä, joilla hän pääsisi lentoon. Ja niin hän pääseekin! Joka päivä Anna lentää siivillään pilvien päälle aurinkoon, pilvisaaren ilakoivien lasten joukkoon. Lentoretket kuitenkin vaativat veronsa, sillä kukaan ei voi kuulua kahteen maailmaan yhtä aikaa. Lentäminen saa jäädä, mutta onneksi kotipihalta löytyy Otto.

Myös Muuttolintulapsessa tunteet ovat vahvasti läsnä. Tällä kertaa ikävää yritetään paeta mielikuvituksen avulla ja lopulta siitä on apua sopeutumisessa. Airolan kuvitus vahvistaa tuntemuksia tässäkin kirjassa. Alun harmaa kurjuus muuttuu pilvissä kauniiksi aurinkoiseksi iloksi, joka onneksi saapuu viimeisillä sivuilla Annan kotipihaankin.

Molemmissa kirjoissa ongelmana on se, etteivät lapsen vanhemmat osaa lohduttaa.

Hänellä oli ikävä mummoa. Kodista oli kuitenkin tullut yhtäkkiä niin hiljainen, että Eemi ei uskaltanut sanoa mitään. Äiti ja isäkään eivät puhuneet mummosta, vaan yrittivät olla urheita. (Surusaappaat)

Äiti ja isä näkivät Annan ikävän, mutta eivät osanneet lohduttaa. He kaipasivat entistä kotia itsekin. (Muuttolintulapsi)

Ja lapsi joutuu itse raivaamaan tiensä pois ikävästä.

Hän kiukutteli vanhempiensa varovaisen hiljaisuuden rikki polkemalla jalkaa ja huutamalla kovaan ääneen sen, mistä ei saanut puhua.--Äiti pyysi anteeksi sitä, että Eemi oli joutunut ikävöimään mummoa yksin. Äitiä oli pelottanut puhua mummon kuolemasta. Hänelläkin oli murhemöykky sisällään. (Surusaappaat)


Kirjoissa kuvataan vahvoja tunteita todentuntuisesti, mutta kaikesta pahasta olosta huolimatta tarinat ovat toiveikkaita, sillä siitä on mahdollista päästä eroon. Vaikka aikuiset välillä saattavatkin unohtaa, että lapset tuntevat ihan yhtä voimakkaasti kuin hekin.

Molemmat kirjat ovat todella upeita sekä tekstin että kuvituksen puolesta. Nämä kirjat haluaisin ehdottomasti saada meidän omaan lastenkirjahyllyymme.


Päivi Franzon - Sari Airola: Surusaappaat (Lasten Keskus 2006)
Päivi Franzon - Sari Airola: Muuttolintulapsi (Lasten Keskus 2007)



10. joulukuuta 2012

Toisena adventtina Touhulassa



Richard Scarryn luoma Touhula asukkeineen on varmasti monelle tuttu. Meillä ainakin Likka jaksaa kuunnella Touhulan tarinoita kerran toisensa jälkeen, eikä hän mielellään jätä viikonloppuisin telkkarista tulevia Touhulan arvoituksiakaan väliin. Tarinaa Touhulan joulukuusesta luetaan aina silloin tällöin vuodenajasta välittämättä. Mutta ei se mitään, sillä tarinahan sijoittuukin itse asiassa kesään.

Kissalan isä kurvaa tieltä Touhumarketin parkkipaikalle.
- Hyvää joulua! hän toivottaa ajaessaan valtavan kuusen ohi.
- Mitä sinä oikein höpiset, isä? Helmi ihmettelee.
- Nythän on kesä!
Kissalan isä vilkaisee kelloaan.
- Voin kertoa teille kuusen tarinan nopeasti ennen kuin käymme kaupassa.

Ja niin isä-Kissala kertoo tarinan kuusesta, joka alun perin oli hänen joululahjansa isoisoisältään. Pojan ja kuusen kasvaessa sille piti miettiä uusi sijoituspaikka, ja poika istutti sen kauas Touhulan keskustasta, eräälle suurelle pellolle. Kaupunki kuitenkin kasvoi vähitellen, ja pian tarvittiin paikka marketille. Eräs kuusi vain seisoi tiellä. 

Kertomus liittyy jouluun muullakin tavoin kuin vain sillä, että kuusi oli joululahja. Se nimittäin huipentuu eräänä jouluaattona:

Aattona pyrytti lunta taivaan täydeltä, ja koko Touhula hautautui kinoksiin. Iltapäivään mennessä tiet olivat kadonneet näkyvistä, eikä autolla ajamisesta tullut enää mitään.

Tarvoimme Kissalan äidin kanssa lumen halki kuusen luo laulamaan joululauluja ystäviemme kanssa.

Silloin lumen paino sai sähköpylväät kaatumaan. Touhulaan laskeutui täydellinen pimeys.

Yhtäkkiä pimeydestä kiiri avunhuuto. Pormestari Kettunen oli pulassa!

Tarinassa koetaan joulun ihme ja se ilmentää minusta muutenkin joulun tunnelmaa ja sanomaa tehokkaasti. Jouluhan on yhdessäolon aikaa, ja jouluna jos milloin, autetaan lähimmäisiä.

Tämä kirja oli hyvä kirppislöytö.


Richard Scarry: Touhulan joulukuusi (Tammi 2007)
Englanninkielinen alkuteos: Father Cat's Christmas Tree (2003)
Suomentanut Sari Kumpulainen

2. joulukuuta 2012

Ensimmäisenä adventtina alkaa matka joulun taloon


Ensimmäisen adventin kunniaksi kaivoin joitakin jouluaiheisia kirjoja esille. Osa niistä majailee vuoden ajan vaatehuoneessa, mutta sieltä ne joka vuosi haetaan luettavaksi tähän taianomaiseen aikaan. Tänään taikaa lisää se, että maa on valkoinen ja lunta satelee koko ajan lisää.


Lumisade

                                              Maailma alkaa laulaa! 
Maailma laulaa valkeaa ääntä
helmen ääntä
pumpulin ääntä
valkean kyyhkysen ääntä.


                                                   Unta pitkin putoaa
valkoinen soiva verho,
silkkikellojen hiljaisuus.


Hannele Huovin runoista ja saduista koottu kirja Matka joulun taloon on juuri sopivaa luettavaa joulua odotellessa. Kaikissa kirjan teksteissä on ihana tunnelma, rauhallinen ja kaunis. Ne huokuvat tärkeintä joulun sanomaa: yhdessäolon lämpöä ja kiireettömyyttä. Saduissa ja runoissa seikkailevat metsän eläimet sekä tontut Tosi Pikkuinen ja Sinipikkuinen. Kun päästään perille, jouluun, aletaan kertoa tarinoita enkeleistä ja Kristuslapsesta.

Tämä kirja on minusta täydellinen. Ensinnäkin rakastan joulua. Pidän myös hirmuisesti kirjan molempien tekijöiden töistä. Hannele Huovin tekstit ovat aivan ihania. Samalla adjektiivilla voi kuvailla myös Virpi Talvitien kuvituksia. Ne ovat tässäkin kirjassa todella onnistuneita. En osaa sanoa Talvitien piirrostekniikasta juurikaan mitään muuta kuin että jälki on herkkää ja kaunista. Juuri täydellistä tähän kirjaan ja Huovin satujen ja runojen tunnelmaan.


Voi miten pyörivät pienet tontut Tuomas-Tontun ympärillä! Pyörivät kuin väkkärät, riippuivat hihoissa, kiskoivat hiippalakista, tanssivat ja huusivat:
- Vie, vie, Tuomas-Tonttu, viepä meidät Jouluun! Vie kiireesti, meillä on kiire Jouluun! Sinä tiedät, missä Joulu on, vie meidät sinne heti!
- Voinpa viedäkin, tuumi Tuomas-Tonttu.
- Mutta sinne on pitkä matka.

Näin alkaa matka kohti joulua sadussa Matka joulun taloon.


Mukavaa taivalta teille jokaiselle!



Hannele Huovi - Virpi Talvitie: Matka joulun taloon (Lasten Parhaat Kirjat 2001)
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Tuija Kuusela


12. marraskuuta 2012

Runoillen uuteen viikkoon



Luimme Likan kanssa Laura Ruohosen runoteoksista Allakka pullakka ja Yökyöpelit julkaistun yhteisniteen. Runot olivat meille aiemmin tuttuja vain osin, sillä kävimme muutama vuosi sitten Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa näihin runokokoelmiin perustuvan lastennäytelmän Yökyöpelit. Siinä pääosia esittivät Agenttinero Naruna Martti Suosalo ja Päätäi Väätäisenä Seela Sella. Likan mielestä näytelmän ehdottomasti paras laulu oli Allakka pullakka ja se kirvoitti makeimmat naurut runojakin luettaessa. Alla on myös muutama muu mieleen jäänyt runo:


Allakka pullakka

Allakka pullakka munamakaroni,
laulaa paksu Paco ja höyryy mikrofoni:

Ooooo makaroni!

Allakka pullakka munamakaroni,
pyörii pinkeitten pimujen pyllysilikoni:

Ooooo makaroni!

Allakka pullakka munamakaroni,
höyryy paksu Paco ja laulaa mikrofoni:

Ooooo makaroni!

(Ruohonen: Allakka Pullakka)

**

Agenttinero Naru

Agenttinero Narulla
on laite, jolla voi vakoilla
vedessä, maassa ja ilmassa,
unissa, kuussa ja autossa.

Hän hiipii hämää ja kiikaroi,
nuuskii valvoo raportoi,
urkkii uuttaa levitoi:
Kaiken selville saada voi
Agenttinero Naru!

Mestarietsivä Narulla
on sata sala-asua
ja salapuhekoodia.

Haish hoish heis
hoish loodia
iidia shh iidia shh
oodia
(Tämä salasanoma tarkoittaa:
LITRA MAITOA.)

(Ruohonen: Yökyöpelit)

**

Päätäi Väätäisen päiväkoti

Päätäi päiväkodin perusti,
lapsia sinne houkutteli:
"Saat karkkia, limua makeaa,
jos voin päässäsi asustaa."

Lapset ensin täitä totteli,
kun se korvan takaa kutitti.
Pian muuttui kuitenkin meininki,
kun täi oikean karvansa paljasti:
"Sulje silmäsi, niin tulee pimeä,
että voin susta verta imeä!"

Pate joutui paniikkiin,
heitti pipon viemäriin!
Kaikki muut juoksi apteekkiin
ja Päätäi Väätäisen päiväkoti tuhottiin!

(Ruohonen: Yökyöpelit)

**

Syviin vesiin

Syviin vesiin
mureenan pesiin
sukellan öisin.

Meri on hiljaa
taivas on musta
tähdet täynnä kaipausta.

(Ruohonen: Allakka Pullakka)


Ruohosen runot ovat humoristisia ja ne kertovat usein jonkin tarinan. Runot eivät ole aikuisenkaan mielestä tylsiä, vaan niissä on myös sellaisia merkityksiä, hauskoja yhteyksiä, jotka oikeastaan vain aikuinen voi ymmärtää. 

Erika Kallasmaan kuvitus on värikäs ja yksityiskohtainen. Kuvituksen avulla lapsi saa enemmän runoista irti. Kuvat eivät kuitenkaan vie huomiota runoilta vaan nimenomaan tukevat niitä, niiden ymmärtämistä.

Täytyy vielä sanoa, että lukiessamme kokoelmaa ensimmäisen kerran, emme oikeastaan kumpikaan (minä ja Likka) varsinaisesti ihastuneet runoihin. Olivat ne toki hauskoja, mutta Yökyöpelit-näytelmästä tutut runot naurattivat enemmän. Olemme kuitenkin palanneet runoihin monta kertaa ja löytäneet uusia suosikkeja vanhojen tuttujen tilalle. Ehkä on niin, että runot vaativat monta lukukertaa. Ne tarttuvat kiinni ja jäävät jonnekin takaraivon tietämille hautumaan. 


Laura Ruohonen - Erika Kallasmaa: Allakka Pullakka / Yökyöpelit -yhteisnide (Otava 2011),
joka sisältää aiemmin julkaistut kirjat Allakka Pullakka (2004) ja Yökyöpelit (2008)


10. marraskuuta 2012

Ystävän vuoksi


Pääsen vihdoin korkkaamaan Lukudiplomi-haasteen täällä Leppislampunkin puolella! Olemme itse asiassa lukeneet jo kaksi diplomilistallamme olevaa kirjaa, mutta olkoon tämä postaus pyhitetty niistä toiselle, Sari Airolan Mia Tiu ja sata sanaa -kuvakirjalle.




Mia Tiu on pieni, Kowloonissa asuva kiinalaistyttö. Mian pää on täynnä tarinoita, mutta hän ei puhu, mistä hänen äitinsä on hyvin huolissaan. Innostaakseen tytärtään puhumaan äiti hankkii Mialle lintutorilta lemmikkilinnun, joka saa nimekseen Vai Ti. Linnusta onkin paljon iloa, kunnes eräänä päivänä se sairastuu ja sen kunto huononee pikkuhiljaa. 

Päiviä kului paljon, melkein sata, luulen. Vai Ti alkoi menettää höyheniään, yksi kerrallaan ne leijailivat sen kodista meidän lattialle. Niiden hehkuvan punainen väri haalistui. (En oikein pidä vaaleanpunaisesta!) Vai Tin puheetkin lyhenivät, niistä tuli pelkkiä huomenia ja hyviäöitä. Huolestuin todella.

Mian on pakko viedä Vai Ti hoitoon, Hoi Van klinikalle. Ongelmana vain on se, että Mian pitäisi selviytyä sinne yksin, ilman apua ja nopeasti. Miten pieni, puhumaton tyttö onnistuu löytämään klinikan ajoissa, kun matkan varrella pitäisi matkustaa niin metrolla kuin raitiovaunulla ja onnistua vielä ylittämään maailman suurin tie?

Meidän perheessämme kirja sai hieman ristiriitaisen vastaanoton. Minä ihastuin siihen varauksetta. Airolan aasialaisvaikutteinen kuvitus on yksinkertaisesti aivan upea. Pidin myös tarinasta, joka etenee vaivatta ja kertoo tärkeistä asioista, kuten ystävyydestä ja pienen tytön rohkeudesta. Kirja tutustuttaa sivumennen myös kiinalaiseen kulttuuriin. Niin ja henkilöiden nimet ovat oivaltavia! Kaikesta kirjan hienoudesta innostuneena olinkin harmissani, ettei Likka oikein lämmennyt sille. Häntä suretti Vai Tin sairaus ja Mian yksinäisyys. Hän ei myöskään pitänyt kirjan kuvituksesta. Hänen mielestään se oli outo (Likan omin sanoin). Olisivatko syynä sitten nuo aasialaisvaikutteet? Tarina taisi kuitenkin - loppujen lopuksi - häneen upota, sillä olemme lukeneet kirjan jo pariin otteeseen.


Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa (WSOY 2006)


26. lokakuuta 2012

Jättipäärynä vie seikkailuun


Ystävykset Miksu ja Sebastian istuskelevat rannalla, toinen onkien ja toinen lukien. Yhtäkkiä Miksun onkeen tarttuu saalis, joka onkin pullo, jonka sisällä on kirje - pullopostia siis. Kaikkein kummallisinta on, että kirje on osoitettu heille, Miksulle ja Sebastianille.

Kirjeen on lähettänyt kaupungin, Poutarannan, kadonnut pormestari JV. Kirjeen mukana pullossa on siemen, jonka JV kehottaa kylvämään. Yön aikana siemenestä kasvaa jättipäärynä, joka erinäisten tapahtumien kautta molskahtaa mereen kyydissään Miksu, Sebastian ja professori Glukoosi. Päärynällä purjehtiessaan kolmikko kohtaa niin merihirviön, merirosvoja kuin yönmustan meren. Miten he selviävät merellä ja löytävätkö he JV:n ja tämän olinpaikan, salaperäisen saaren, joita päättävät lähteä etsimään, kun jo kerran valmiiksi merellä ovat?

- Kuulkaahan tätä, professori Glukoosi sanoi. - Minä olen sitä mieltä, että kun kerran meitä ammutaan ja varapormestari Oksa haluaa karkottaa teidät kaupungista, ei ole mitään syytä palata takaisin. - Ei olekaan, sanoi Sebastian. - Yritetään sen sijaan löytää Salaperäinen saari ja JV! - Niin! sanoivat Glukoosi ja Miksu kuorossa. - Tehdään niin! Muutetaan päärynä laivaksi.

Jakob Martin Stridin Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi on perusvireeltään mukava ja hyväntuulinen kertomus. Se on kuitenkin rakennettu niin, että aina uuden luvun alkaessa jännitys tiivistyy. Kirja lieneekin parhaimmillaan viisivuotiaille ja sitä vanhemmille. Meidän eskarilaisemme ainakin nautti täysin siemauksin seikkailukertomuksesta riemastuttavine henkilöineen ja kuvineen. Mieleenjäänein henkilö oli Likan mielestä alati kiukkuinen, pää punaisena huutava varapormestari Oksa. Kirjassa oli hänen mielestään myös eräs hieman pelottava kohta, nimittäin yönmusta meri, jonka liepeillä erilaiset kamaluudet, outoudet liikuskelevat. Mutta pahinta kaikesta ovat pimeydessä leijailevat hukkuneiden merimiesten sielut.




Strid on meille tuttu lastenkirjailija aikaisemman teoksensa, Pikku-Makon myötä. Pikku-Makko on aivan huikea kirja! Eräs perheemme ehdottomista lemppareista. Tarinassa taivaalta tipahtaa erääseen sammakkoperheeseen pieni vesseli, joka saa nimekseen Pikku-Makko. Se on kuitenkin aivan mahdoton:

Kotona äiti parkui ja isä pauhasi. -HIRVEÄÄ! Mikä sinua riivaa? Ei enää konnuuksia, muuten meiltä menee hermot!- Niin minultakin, mutisi Pikku-Makko.- Kaikki vain urputtavat. Yhtä hyvin voin lähteä läpsimään...

Ja niin se sitten lähteekin. 

Juna vie Pikku-Makon kauas lumisille vuorille, jossa se kohtaa erakon, joka yrittää auttaa sitä löytämään sisäisen rauhan. Siinähän ei hyvin käy vaan tihutyöt jatkuvat. Kaikki kääntyy kuitenkin loppujen lopuksi parhain päin. 

Lukijaa - ja ehdottomasti myös kuulijaa - naurattavat Pikku-Makon uskomattomat tempaukset, mutta myös Stridin tapa kertoa niistä. Teksti on elävää, samoin kuin yksinkertainen mutta hauska kuvitus.


Jakob Martin Strid: Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi (Otava 2012)
Tanskankielinen alkuteos: Den utrolige historie om den kaempestore Paere (2012)
Suomentanut Päivi Kivelä

Jakob Martin Strid: Pikku-Makko (WSOY 2006)
Tanskankielinen alkuteos: Lille Fro (2005)
Suomentanut Arja Kantele

18. lokakuuta 2012

Hyvää satupäivää!


Satupäivän kunniaksi esittelen joitakin meidän lastenkirjahyllymme satukirjoja, nimenomaan niitä perinteisiä satukokoelmia.

Vanhin Likan satukirjoista on Disneyn Satuaarre, joka on luettu repaleiseksi. Nämä Disneyn sadut Pienestä merenneidosta Bambiin ja moneen muuhun ovat olleet Likan suosikkeja pitkään, mutta nyt on vaihe, jolloin nämä eivät niin kiinnosta. Kirja kokoaa kansiensa väliin Disneyn suosituimmat sadut vanhimmista uudempiin, mutta ei tee sitä kovin laadukkaasti. Sadut on mitä luultavimmin kirjoitettu elokuvien pohjalta rankasti lyhentäen. Kieli on kökköä ja usein juonikin ontuu lyhentämisen takia. Silti kirja on Likalle rakas. No, äiti on kyllä lukiessaan korjannut kieltä..

"Tule peremmälle, lapsukainen", Ursula houkutteli. "Sinun täytyy muuttua ihmiseksi, jotta prinssi voi rakastua sinuun. Pystyn muuttamaan sinut ihmiseksi kolmen päivän ajaksi. Jos prinssi suutelee sinua ennen kolmannen päivän auringonlaskua, jäät ihmiseksi. Ellei hän suutele sinua, muutut takaisin merenneidoksi ja kuulut ikuisesti minulle. Maksuksi avustani haluan kauniin äänesi." (Disneyn sadusta Pieni merenneito, joka on Likan ehdoton suosikki)

Paremmin on onnistuttu Disneyn prinsessatarinoiden uudemmissa kokoelmissa Jalokivien säihkettä ja Hurmaavat hevosystävät. Näissä tarinoissa seikkailevat elokuvista tutut prinsessat samaan aihepiiriin (korut, hevoset) liittyvissä saduissa. Kuten sanottua, nämä sadut toimivat melko hyvin. Kieli on suht sujuvaa, samoin kuin itse tarinat.

Likan suosikki on hänen omien sanojensa mukaan kokoelma Seikkailu sadun maailmaan, joka sisältää kaikki tunnetuimmat sadut Tähkäpäästä Tittelintuureen ja Keisarin uusiin vaatteisiin. Minusta tässäkin satukirjassa teksti on välillä hieman töksähtelevää, mutta on tämä huomattavasti tasokkaampi kuin ensimmäisenä mainittu Disneyn kirja. Tämän kirjan myötä Likalle on opetettu se, että saduista on olemassa erilaisia versioita, sillä nämä eroavat sekä Disneyn että Grimmin saduista. Meillä on myös Richard Scarryn Iloiset eläinsadut, jossa on kaikille tuttuja satuja Scarryn tuttujen eläinhahmojen kera. Likka pitää tästäkin, koska sadut ovat todella lyhyitä, niin niitä voi sitten lukea tosi monta peräkkäin.

Satuparaati - seikkailuja lukuhetkiin esittelee mukavasti erilaisia satuja. Mukana on niin tunnettuja kuin tuntemattomampiakin satuja, niin koti- kuin ulkomaisia, taide- ja kansansatuja. Kokoelmassa on melko kattava valikoima länsimaisia satuja - ja saattaapa mukana olla jokunen hieman vieraammastakin kulttuurista.

Sitten vielä muutama kotimainen satukokoelma. Ulkoasiainministeriön julkaiseman Vuosituhannen sadut (Mitä jos... maailmasta saisi paremman?) -kirjan sadut pohjautuvat YK:n vuosituhattavoitteisiin (esim. poistaa äärimmäinen köyhyys ja nälkä, vähentää lapsikuolleisuutta, tukea ympäristön kestävää kehitystä). Tomi Kontion, Tittamari Marttisen, Eppu Nuotion ja Timo Parvelan saduissa seikkailevat erilaiset eläimet Julia Vuoren ihanina piirroksina. Kertomusten pohjana olevat ongelmat ovat käsittämättömän suuria, mutta kaikkeen löydetään ratkaisu, kunhan tehdään yhdessä. Sadut voisivat olla aiheidensa takia saarnaavia, mutta ne onnistuvat kuitenkin välttämään sen.

Eräs minun suosikeistani on Kaarina Helakisan saduista koottu, Kristiina Louhen kuvittama Sinitukkainen tyttö ja muita satuja. Helakisan sadut ovat aivan ihania, herkkiä ja tunnelmaltaan rauhallisia. Tänään, satupäivänä luimme tästä kirjasta Rubiinisydän-nimisen sadun, jossa pieni tyttö opettaa, että yhdessä olemme vahvoja - monta pientä voi yhdessä voittaa ison ja vaarallisen Louhikäärmeen.

Viimeisenä haluan vielä mainita ikisuosikkimme Kirsi Kunnaksen. Hänen satujaan voi lukea vaikkapa Tapahtui Tiitiäisen maassa -kokoelmasta, jossa satuja on lorujen ja runojen lisäksi. 

Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Petteri. Petteri asui huoneessa, jossa oli neljä nurkkaa, ja eräänä aamuna jokaisessa nurkassa oli kirahvi. (Kunnaksen sadusta Petterin kirahvit)

Monta upeata satukokoelmaa (mm. Astrid Lindgreniä, Sakari Topeliusta) jäi tämän postauksen ulkopuolelle. Ehkä kerron niistä sitten ensi vuonna.

Hyvää satupäivää!



Tekstissä mainitut satukirjat:

Disneyn Satuaarre (Egmont/Kirjalito 2006)
Alkuteos: Read to me, Grandma 
Suomentanut Anne Ali-Raatikainen

Disney prinsessat: Jalokivien säihkettä (Sanoma Magazines 2010)
Alkuteokset: Disney, kirjoittanut Lara Bergen: Ariel and the Aquamarine Jewel; Aurora and the Diamond Crown; Cinderella and the Sapphire Ring; Jasmine and the Star of Persia (2009)
Suomentanut Satu Leveelahti 

Disney prinsessat: Hurmaavat hevosystävät (Sanoma Magazines 2009)
Alkuteos: Disney princess: Royal Champions (2008)
Suomentanut Satu Leveelahti

Seikkailu sadun maailmaan (Egmont/Kirjalito 2006)
Alkuteos: Classic Fairy-tale Collection (2005)
Suomentanut Terhi Kemppinen 

Richard Scarry: Iloiset eläinsadut (Tammi 2007)
Alkuteos: Richard Scarry's Animal Nurseru Tales (1975)
Suomentanut Ritva Toivola

Satuparaati - seikkailuja lukuhetkiin (WSOY 2009)

Tomi Kontio - Tittamari Marttinen - Eppu Nuotio - Timo Parvela - Julia Vuori: Vuosituhannen sadut (Ulkoasiainministeriö 2007)

Kaarina Helakisa - Kristiina Louhi - Riikka Käkelä-Rantalainen (toim.): Sinitukkainen tyttö ja muita satuja (Otava 2006 [2005])

Kirsi Kunnas - Christel Rönns: Tapahtui Tiitiäisen maassa (WSOY 2004)

 

17. lokakuuta 2012

Lukudiplomi


Osallistun Tarinoiden taikaa -blogissani Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteeseen. Tuli mieleen, että voisin yrittää lukea Likalle Tapiiri-tarjottimen kirjoista sopivan kattauksen. Jos vaikka Likka innostuisi tekemään muutamasta kirjasta tehtävänkin. Saas nähdä!




Näistä me valitsemme luettavamme (pitää olla vähän valinnanvaraa):


Lelulaatikko
Salla Savolainen: Kirpputorikoira Napo
Maurice Sendak: Hassut hurjat hirviöt
Sanna Tahvanainen: Silva ja teeastiasto joka otti jalat alleen

Veijarit
Riitta Jalonen: Revontulilumi
Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

Naurupulveri
Kim Fupz Aakeson: Tyttö joka muisti kaiken
Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon
Sari Peltoniemi: Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen

Karvakorvat
Roald Dahl: Suunnattoman suuri krokotiili
Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili
Katri Kirkkopelto: Pikku Pesu ja iso ikävä
Alexander McCall Smith: Akimbo ja norsut
Reetta Niemelä: Tikkumäen talli

Kiipeilyteline
Sari Peltoniemi: Kukka Kaalinen koulutiellä
Leena Virtanen: Sandra ja kaverikiemurat
Leena Virtanen: Xing ja sukulaiset

Satusoppa
Elsa Beskow: Tonttulan lapset
Emilia Lehtinen: Kulta, voisitko syöstä tulta?
Emilia Lehtinen: Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille
Mari Mörö: Pyryhattu ja Viimapää

Kaukoputki
Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa
Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla










10. lokakuuta 2012

Dibitassut



Olen aina vastahankainen, kun kirja on tehty tv-sarjan tai elokuvan pohjalta. Yleensä (karkea yleistys!) kirjat on kyhätty kasaan mahdollisimman nopeasti kielestä välittämättä. Niinpä en varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun Likka halusi Dibitassut-kirjan. Kirjan kannessa on merkintä "Tuttu tv:stä" ja kuvitus näyttää pikselimössöltä. Ei kiitos! Vilkaisin kantta vielä uudelleen ja bongasin kirjailijan nimen: Tuija Lehtinen. Seurasi aiemman mielipiteen uudelleen arviointia: Oho, eihän tämä nyt ihan surkea tekele taidakaan olla. Nyt meillä sitten on Dibitassut ja kaktusplaneetan kissakuningatar


Kirja kertoo Dibitassu-planeetalla asuvista koirista, mutta ennen kaikkea kahdesta suloisesta pentukoirasta, Vikistä ja Emmistä. Planeetalle saapuu valtiovierailulle Kaktusplaneetan kuningatar, joka tuo mukanaan lahjan. Se, kaktuspatsas, sijoitetaan museoon. Pian siellä alkaa tapahtua kummia, ja Viki ja Emmi pelkäävät, että dibitassujen suurin aarre on vaarassa. Heidän on siis tartuttava toimeen ja saatava selville, mitä oikein tapahtuu.

Dibitassut on itse asiassa melko mielenkiintoinen formaatti. Tv-sarja on animoitu Kiinassa, mutta sillä on suomalaiset juuret. Erään perheen lapset piirtelivät suloisia koiria lomamatkallaan. Perheen isä näki piirroksissa potentiaalia ja päätti etsiä animoijan, joka saattaisi piirrokset tv-ruudulle. Keskeistä Dibitassujen tuotannossa on se, että lapset pääsevät vaikuttamaan sarjan sisältöön: ympäri maailmaa järjestetään luovuuspajoja, joissa lapset yhdessä suunnittelevat Dibitassut-tarinoita. Tarinoiden siis pitäisi olla juuri sellaisia, joista lapset tykkäävät.

Ja niin taitaa myös olla. Meidän Likka on ainakin viehtynyt Dibitassujen maailmasta: kirjan lisäksi ahkerassa kulutuksessa on ollut sarjaan kuuluva dvd. Eipä silti, tarina (ainakin tässä kirjassa) on hyvä ja toimiva. Se on jännittävä eikä mielestäni aliarvioi lasta ja hänen kykyään käsitellä asioita. Ilmeisesti lapset lapsille -ajatus kantaa pitkälle. Aikuisen näkökulmasta kirjan juoni on hieman kliseinen, mutta tarinaa lukee ihan mielikseen, mistä saa kiittää sujuvaa juonen kuljettelua ja hyvää kielenkäyttöä. Kuvia on melko vähän ja tekstiä suhteellisen paljon, joten kirja ei ole kerralla luettava eikä se sovi aivan pienimmille. Eskarilaiselle se on juuri passeli, sillä hämykit ja muut oudot hiiviskelijät eivät enää hetkauta, mutta pienempiä saattaa kyllä hieman pelottaa.



Tuija Lehtinen - Futurecode Oy: Dibitassut ja kaktusplaneetan kissakuningatar (Tammi 2012)
                           

Ps. Dibitassujen nettisivuilta voi lukea muuten Tuija Lehtisen mietteitä kirjoittamisesta ja Dibitassuista.

17. syyskuuta 2012

Eskarijännitystä ilmassa




Sara on lähdössä eskariin, mutta voi hirvitys! Api-Nallella on kuumetta - ainakin sata astetta. Ei kuitenkaan auta kuin jättää Api-Nalle kotiin ja lähteä eskariin ilman pehmokaveria. Eskaripäivän lomassa Sara kertoo muille juttuja siitä, mitä Api-Nalle kotona touhuaa.

- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.- Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin.

Hannu Hirvosen kirjoittama ja Mika Kolehmaisen kuvittama tämän syksyn uutuuskirja Sadan asteen eskarikuume kertoo jännittämisestä, suhtautumisesta uusiin asioihin. Se on myös omiaan hälventämään mystisyyttä esikoulun ympäriltä. Siellähän on melkein samanlaista kuin päiväkodissa! Paitsi että harjoitellaan kirjaimia ja numeroita ja opetellaan syömään veitsellä ja haarukalla. Saraa vähän harmittaa, kun hän ei vielä osaa kaikkia kirjaimia ja paras kaveri Matilda osaa jo lukea. Siksi se eskariin meno taitaa Saraa jännittää.

- Onko sinulla vielä eskarikuumetta? Sara kysyy Api-Nallelta. - Huomenna saat tulla mukaan. Kyllä sinäkin opit vielä lukemaan ja kuorimaan perunat. Eihän presidentti voi kuoria koko Suomen perunoita. Matildan siili odottaa sinua, ja jos hyvin käy, niin Riina saa lainata enonsa punaista jaguaaria. 

Olin varannut kirjan kirjastosta, sillä olisin halunnut lukea kirjan Likan kanssa ennen eskariuran alkua. Se ei kuitenkaan ehtinyt saapua kuin vasta eskarin jo alettua. Kivaa oli kirjan parissa silti. Meillä se ei varsinaisesti toiminut eskarimaailman esittelynä, sillä Likan eskari on koulussa ja jo sen takia koko homma on enemmän kouluun päin kallellaan. Likka huomasi oma-aloitteisesti paljon eroavaisuuksia oman eskarin ja kirjan eskarin välillä, mikä toisaalta korostaa erilaisuutta: Joka paikassa ei asioita tehdä samalla tavalla. 

Kirja on hauska. Hauskuus syntyy (hyvällä tavalla) älyttömyydestä, siitä mitä kaikkea lapsen mielikuvitus oikein keksii. Teksti on pääosin toimivaa, mutta muutamassa kohdassa hieman töksähtelevää, ehkä hieman liian selittelevää. Kolehmaisen kuvitus tukee tekstiä ja kuvista on mahdollista löytää hauskoja juttuja. Esimerkiksi laivanlastausta leikittäessä taustalla, ikkunassa, näkyy laiva, joka on lastattu A-asioilla.

Emmi-opettaja näyttää seinältä aasin kuvaa. - Mahtaakohan kukaan tietää mikä A-eläin tässä on?- Ihaa! Elias huudahtaa.


Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume (Karisto 2012)

3. syyskuuta 2012

Elämää rautakaudella


Viime kirjastokeikalla lastenhyllystä lähti mukaan äidin mielestä mielenkiintoisen näköinen kirja: Aira Savisaaren kirjoittama ja Janne Harjun kuvittama Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus siitä kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli. Minua kiinnostivat kirjassa eritoten sen selvästi kalevalaiset juuret, mutta löytyi sieltä paljon muutakin.


Olipa vihreä metsä, jonka halki kiemurteli joki. Yhdessä joen kiemurassa kolisi ja solisi vaahtopäinen koski. Aivan kosken rannalla kasvoi kolmilatvainen koivu. Koivun alla oli talo. Siinä asuivat possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Possu Annikki oli talon emäntä, karhu Ilmari oli talon seppä ja ilves Ilomieli lauloi talon laulut.

Kirjan kertomus sijoittuu rautakaudelle, josta saakin paljon tietoa. Sitä on mukana itse tarinassa, mutta sen lisäksi kirjan lopussa on tiivistetyssä muodossa tietoa mm. vuoden kierrosta, siitä millä elettiin ja huvituksista. Tämä osio osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi, ja Likka suorastaan imi tietoa. Itseäni kiinnosti enemmän kirjan kieli ja tarina. 

Rautakaudella elämä on kovaa ja (meidän mittapuulla) köyhää, mikä saa possu Annikin, ilves Ilomielen ja karhu Ilmarin pohtimaan "mikä on suurin onni auringon, tähtien ja kolmilatvaisen koivun alla". Possu Annikin mukaan vastaus kaikkeen on hopea, sillä sen avulla pöydässä olisi muutakin kuin leipää ja piimää. Karhu Ilmari pitää onnen mielessään ja löytäessään hopeaa takoo sen peitoksi:

Karhu Ilmari nosti pihdeillä vedenhopean ahjosta. Se laski hopean alasimelle ja aloitti takomisen. Yhden päivän karhu takoi hopeapeiton alapuolta, toisen päivän peiton päällyspuolta ja kolmantena päivänä se takoi peittoon koristeet. Ilves Ilomieli polki palkeita ja lauloi. Ilves lauloi suuria lauluja. Niin mahtavia, että pajan seinät tärisivät sanojen painosta. Ilomielen laulu juoksi hopeapeiton lankojen väliin ja jäi sinne. Niin peiton langoista tuli lujat.

Mutta tuoko hopeinen peitto lopulta onnen? Ainakin sitä kovasti koetellaan, sillä ei tarina suinkaan peiton taontaan pääty. Siihen liittyy paljon muutakin, kuten eräs viikinkien kieltä puhuva kauppias Sinihammas ja hurja takaa-ajo.

Kertomus onnen takomisesta on onnistunut sekoitus historiaa, huumoria ja suomalaista tarinaperinnettä. Kieleen, tarinaan ja hahmoihin upotettujen kalevalaisuuksien lisäksi tarinassa on tunnistettavissa piirteitä perinteisistä kansansaduista. Selkeä ja tarinanmukainen kuvitus antaa tekstille hyvin tilaa ja tukee sitä. Aluksi en kokenut hailakkaa väritystä omakseni, mutta totesinpa sitten, ettei tämän tarvitse olla Kalevalaa ja Gallen-Kallelaa vaan on hienoa, että jokaisella on oma näkemyksensä.

Törmäsin tekijäkaksikkoon tämän kirjan myötä ensimmäisen kerran ja oli ihan pakko tehdä vähän taustatutkimusta. Savisaari on kirjoittanut useita lastenkirjoja, jotka kustantajan esittelyjen perusteella vaikuttavat mielenkiintoisilta. Täytyykin muistaa seuraavalla kirjastokäynnillä.. Harjun töihin on moni varmasti törmännyt. Minäkin, vaikken sitä heti tajunnutkaan.

Aira Savisaari - Janne Harju: Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli (WSOY 2004)

31. elokuuta 2012

Sydämellinen tunnustus




Kiitos ihanalle Marialle päivää piristäneestä tykkäystunnustuksesta! Minäkin pidän hirmuisesti sinun blogistasi, joten post it -lappunen lennähtää sinne takaisin. 

Laput ovat jo kiertäneet ahkerasti kirjablogeissa enkä enää ole yhtään mukana kuka näitä on jo saanut, mutta haitanneeko tuo. Hyvät blogit ansaitsevat tunnustuksensa, joten Marian lisäksi jakaisin sydämiä seuraaville blogeille:

ja


Lisätäänpä vielä perään tunnustuksen säännöt, jotta kaikki menee niin kuin pitää.
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 

22. elokuuta 2012

Nimeä etsimässä


Pieni tyttö istahtaa vanhan hopeapajun, Muistajan nimeltään, juurakolle eikä kysyttäessä osaa sanoa nimeään, ei tiedä mikä se on.

Tyttö katsoi hämmästyneenä Muistajaa ja unohti alakulonsa.
- Miten niin annettu? Ei meillä ole tapana antaa toiselle nimeä. Jokaisen tulee itse löytää oma nimensä. Ajattele nyt, jos minulle olisi annettu nimeksi vaikka Rauha. Enhän minä ole ollenkaan rauhallinen, en pysty hetkeäkään istumaan aloillani. Suutahdan tosi nopeasti, mutta lepyn myös, tyttö selitti kädet ilmaa viuhtoen ja jalat heiluen.
Muistajaa nauratti. - Ei, Rauha sinun nimesi ei tosiaan ole. 

Niinpä Nimetön lähtee etsimään nimeään. Sen löytäminen ei ole kovin helppoa, vaikka Nimetön kysyy sitä kaikilta vastaantulijoilta, joihin hän tutustuu ja joita hän auttaa. Lempikohtaamiseni on tapaaminen kirjoja ahmivan toukan kanssa:

- Tänään minulla onkin menossa erityisen mittava ateria, 12 osaa Historian suurmiehiä. Tästä riittää useammallekin. Hieman puisevaa purtavaa, mutta kyllä tällä vatsa täyttyy, toukka sanoi ja iski hampaansa kiinni kirjaan. Se rouskutti paperia posket pullollaan.
 
Loppujen lopuksi nimi löytyy kuin löytyykin - ja Nimetön löytää sen ihan itse.


Katri Kirkkopellon tarinoima ja kuvittama Nimetön on herkkä kertomus itsensä löytämisestä. Se on myös kertomus ystävyydestä. Opimme tuntemaan itsemme, kun tutustumme muihin. Emme heidän kauttaan, vaan heidän avullaan.

Katri Kirkkopellosta on tullut meidän perheemme suosikki lastenkirjailijoiden joukosta. Hän tarttuu tärkeisiin ja mielenkiintoisiin aiheisiin ja kirjoittaa niistä todella taitavasti ja kiintoisasti, hauskasti tai vakavasti tunteisiin vedoten. Hänen kuvituksensa ovat herkkiä ja kauniita, eikä niissä ole mitään liikaa. Yksinkertaista ja eleetöntä (hyvällä tavalla).


Katri Kirkkopelto: Nimetön (Lasten Keskus 2004)

12. elokuuta 2012

Kirjaostoksia ja vähän muuta


Kesä on sujahtanut ohi yhdessä vilauksessa, lähes huomaamatta. Likka on viilettänyt ulkona ja lukeminen on iltasatuja lukuun ottamatta jäänyt vähemmälle. Mutta emme me mitään ihmeellistä silti ole tehneet. Viivähdimme muutaman viikon ulkomailla, mutta kotimaassa matkailu on sitten ollutkin hyvin vähäistä. Kävimme me Linnanmäellä, kuten meillä on joka kesä tapana. Likka sai jo isojen rannekkeen ja huimapäänä uskaltautui mm. Vuoristorataan! En minä olisi 6-vuotiaana rohjennut..

Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet - vaikken kyllä usko vielä, että kesä on ohi! - olemme alkaneet taas lueskellakin vähän enemmän. Ja mikäs on lukiessa, kun jo ennestäänkin pursuileva kirjahylly on saanut taas lisätäytettä. Kirjastossamme oli taannoin kirjakirppis, jossa myytiin iso kasa kirjoja hintaan 1€/kpl. Sieltä Likka ihan itse valitsi:


J. Woodman & P. Storey: Hupakko Anna Ankka (tavuviivakirja)
Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi
Guido van Genechten: Nanookin salaisuus
Nele Moost & Annet Rudolph: Kaikki minun! eli 10 temppua, joilla saa kaiken itselleen

Kirjat ovat vähän elämää nähneitä, mutta lukukelpoisia. Minäkin valitsin oman pinoni, mutta siitä ehkä lisää jossakin vaiheessa toisaalla.

Lisää käytettyjä kirjoja hankin erään kirppiksen/vaihtoringin kautta. Nämäkin maksoivat euron kappale:



Katri Kirkkopelto: Nimetön 
Luboslav Palo: Iloista joulua! 
Laukkanen & Löhönen: Vänkylöitä 

Olisin itse asiassa halunnut vain tuon Kirkkopellon kirjan, mutta nämä myytiin pakettina. Ei siinä mitään. Ainakin tuo Vänkylöitä osoittautui todella hauskaksi ja oivaltavaksi runokirjaksi. Olemme muutenkin jo lukeneet Risto Räppääjää lukuun ottamatta kaikki kertaalleen läpi. Eiköhän niistä jossain vaiheessa tule tännekin juttua. Kunhan saan taas tämän blogihomman - ja arjen - mukavasti pyörimään. Syksy tuo uutta sen verran, että Likka aloittaa ensi viikolla eskarin. Huimaa!