Eskarijännitystä ilmassa

Sara on lähdössä eskariin, mutta voi hirvitys! Api-Nallella on kuumetta - ainakin sata astetta. Ei kuitenkaan auta kuin jättää Api-Nalle kotiin ja lähteä eskariin ilman pehmokaveria. Eskaripäivän lomassa Sara kertoo muille juttuja siitä, mitä Api-Nalle kotona touhuaa.

- Api-Nalle ei voinut tulla tänään eskariin, Sara kertoo Matildalle. - Sillä on kuumetta.- Takit ja reput omaan lokeroon, Emmi sanoo. Hän on Saran esikouluopettaja.- Miten paljon kuumetta? Matilda kysyy Saralta.- Noin sata astetta. Se ei ole paljon pehmolle. Api-Nalle seisoo koko päivän päällään. Kuume laskee paremmin.

Hannu Hirvosen kirjoittama ja Mika Kolehmaisen kuvittama tämän syksyn uutuuskirja Sadan asteen eskarikuume kertoo jännittämisestä, suhtautumisesta uusiin asioihin. Se on myös omiaan hälventämään mystisyyttä esikoulun ympäriltä. Siellähän on melkein samanlaista kuin päiväkodissa! Paitsi että harjoitellaan kirjaimia ja numeroita ja opetellaan syömään veitsellä ja haarukalla. Saraa vähän harmittaa, kun hän ei vielä osaa kaikkia kirjaimia ja paras kaveri Matilda osaa jo lukea. Siksi se eskariin meno taitaa Saraa jännittää.

- Onko sinulla vielä eskarikuumetta? Sara kysyy Api-Nallelta. - Huomenna saat tulla mukaan. Kyllä sinäkin opit vielä lukemaan ja kuorimaan perunat. Eihän presidentti voi kuoria koko Suomen perunoita. Matildan siili odottaa sinua, ja jos hyvin käy, niin Riina saa lainata enonsa punaista jaguaaria. 

Olin varannut kirjan kirjastosta, sillä olisin halunnut lukea kirjan Likan kanssa ennen eskariuran alkua. Se ei kuitenkaan ehtinyt saapua kuin vasta eskarin jo alettua. Kivaa oli kirjan parissa silti. Meillä se ei varsinaisesti toiminut eskarimaailman esittelynä, sillä Likan eskari on koulussa ja jo sen takia koko homma on enemmän kouluun päin kallellaan. Likka huomasi oma-aloitteisesti paljon eroavaisuuksia oman eskarin ja kirjan eskarin välillä, mikä toisaalta korostaa erilaisuutta: Joka paikassa ei asioita tehdä samalla tavalla. 

Kirja on hauska. Hauskuus syntyy (hyvällä tavalla) älyttömyydestä, siitä mitä kaikkea lapsen mielikuvitus oikein keksii. Teksti on pääosin toimivaa, mutta muutamassa kohdassa hieman töksähtelevää, ehkä hieman liian selittelevää. Kolehmaisen kuvitus tukee tekstiä ja kuvista on mahdollista löytää hauskoja juttuja. Esimerkiksi laivanlastausta leikittäessä taustalla, ikkunassa, näkyy laiva, joka on lastattu A-asioilla.

Emmi-opettaja näyttää seinältä aasin kuvaa. - Mahtaakohan kukaan tietää mikä A-eläin tässä on?- Ihaa! Elias huudahtaa.

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume (Karisto 2012)

Elämää rautakaudella

Viime kirjastokeikalla lastenhyllystä lähti mukaan äidin mielestä mielenkiintoisen näköinen kirja: Aira Savisaaren kirjoittama ja Janne Harjun kuvittama Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus siitä kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli. Minua kiinnostivat kirjassa eritoten sen selvästi kalevalaiset juuret, mutta löytyi sieltä paljon muutakin.

Olipa vihreä metsä, jonka halki kiemurteli joki. Yhdessä joen kiemurassa kolisi ja solisi vaahtopäinen koski. Aivan kosken rannalla kasvoi kolmilatvainen koivu. Koivun alla oli talo. Siinä asuivat possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Possu Annikki oli talon emäntä, karhu Ilmari oli talon seppä ja ilves Ilomieli lauloi talon laulut.

Kirjan kertomus sijoittuu rautakaudelle, josta saakin paljon tietoa. Sitä on mukana itse tarinassa, mutta sen lisäksi kirjan lopussa on tiivistetyssä muodossa tietoa mm. vuoden kierrosta, siitä millä elettiin ja huvituksista. Tämä osio osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi, ja Likka suorastaan imi tietoa. Itseäni kiinnosti enemmän kirjan kieli ja tarina. 

Rautakaudella elämä on kovaa ja (meidän mittapuulla) köyhää, mikä saa possu Annikin, ilves Ilomielen ja karhu Ilmarin pohtimaan "mikä on suurin onni auringon, tähtien ja kolmilatvaisen koivun alla". Possu Annikin mukaan vastaus kaikkeen on hopea, sillä sen avulla pöydässä olisi muutakin kuin leipää ja piimää. Karhu Ilmari pitää onnen mielessään ja löytäessään hopeaa takoo sen peitoksi:

Karhu Ilmari nosti pihdeillä vedenhopean ahjosta. Se laski hopean alasimelle ja aloitti takomisen. Yhden päivän karhu takoi hopeapeiton alapuolta, toisen päivän peiton päällyspuolta ja kolmantena päivänä se takoi peittoon koristeet. Ilves Ilomieli polki palkeita ja lauloi. Ilves lauloi suuria lauluja. Niin mahtavia, että pajan seinät tärisivät sanojen painosta. Ilomielen laulu juoksi hopeapeiton lankojen väliin ja jäi sinne. Niin peiton langoista tuli lujat.

Mutta tuoko hopeinen peitto lopulta onnen? Ainakin sitä kovasti koetellaan, sillä ei tarina suinkaan peiton taontaan pääty. Siihen liittyy paljon muutakin, kuten eräs viikinkien kieltä puhuva kauppias Sinihammas ja hurja takaa-ajo.

Kertomus onnen takomisesta on onnistunut sekoitus historiaa, huumoria ja suomalaista tarinaperinnettä. Kieleen, tarinaan ja hahmoihin upotettujen kalevalaisuuksien lisäksi tarinassa on tunnistettavissa piirteitä perinteisistä kansansaduista. Selkeä ja tarinanmukainen kuvitus antaa tekstille hyvin tilaa ja tukee sitä. Aluksi en kokenut hailakkaa väritystä omakseni, mutta totesinpa sitten, ettei tämän tarvitse olla Kalevalaa ja Gallen-Kallelaa vaan on hienoa, että jokaisella on oma näkemyksensä.

Törmäsin tekijäkaksikkoon tämän kirjan myötä ensimmäisen kerran ja oli ihan pakko tehdä vähän taustatutkimusta. Savisaari on kirjoittanut useita lastenkirjoja, jotka kustantajan esittelyjen perusteella vaikuttavat mielenkiintoisilta. Täytyykin muistaa seuraavalla kirjastokäynnillä.. Harjun töihin on moni varmasti törmännyt. Minäkin, vaikken sitä heti tajunnutkaan.

Aira Savisaari - Janne Harju: Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli (WSOY 2004)